Vastuu omista päätöksistä ja mikä tärkeintä, ei katumusta omista päätöksistä. Ehkä se ei ollut se oikea koulu, työpaikkaan tai jokin muu päätös mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa kurssia ja lähteä sinne oikeeseen suuntaan. Niin monet, itseni mukaan lukien ajattelee näin ja sillä varmistaa vaan sen että on todellakin liian myöhäistä.
Itse kadun jonkin verran opintovalintojani. Hotelli- ja ravintola-ala on ihan kivaa mutta se ei ole sitä jotain mitä tulevaisuudessani haluan tehdä. Kadun etten silloin tajunnut lähteä valokuvauksen ja media maailmaan, mutta ei se silloin tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Tajusin että sitä on turha katua, päätöksestä on niin kauan, enkä katumalla tosiaankaan saa asiaa muutettua.
Muutoksen saan aikaan sillä että oon lähtenyt nyt tavoittelemaan niitä unelmia ja tavoitteita, esimerkiksi valokuvauksen suhteen. Tie on pitkä, mutta paikallaan istumalla ja murehtimalla " että ois silloin pitänyt..." ei saa yhtään enempää aikaan!
Jokaisella päätöksellä on seurauksensa. Muistan hyvin about vuosi sitten, ennnen joulua kun istuttiin iltaa kahden mun vanhimman ystävän kanssa ja mietittiin leikkisästi että mitä kukin on elämässään saanut aikaiseksi...Molemmat ystävistäni olivat ostanee asunnon, vakkariduunit, kihloissa ja toisilla lapsi. Mitä mä olin saanut aikaiseksi?....Matkustellut, asunut ulkomailla, en ostanut asuntoa enkä perustanut perhettä...Jotenkin tuntui että oisin "epäonnistunut" tai saanut vähemmän aikaan kuin ystäväni. Kunnen heistä toinen tokaisi että olin vain tehnyt erilaisia asioita, joita he taas eivät koskaan olleet tehneet ja josta vain unelmoivat.
Pointtina siis että ehkä se sanonta ruoho on vihreämpää ja niin edelleen, pitää tosiaan paikkansa. Veikkan että jos olisin vakiintunut niin minua olisi harmittanu etten olisi matkustanut ja tehnyt asioita joita nyt tähän asti olen tehnyt. Valintoja ja niiden seurauksia, ja myös sitä että näkee valintojen mahdolliset toiset puolet ja osaa arvostaa juuri niitä omia valintojaan. Tottakai sitä välillä menee metsään ja myöhemmin harmittaa että "kunpa olisin...", mutta sitä ei kannata todellakaan jäädä murehtimaan.
Vaikka sitten kuinka hitaasti, tärkeintä on mennä eteenpäin. Kyllä musta joskus se ammattivalokuvaaja tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti